Let the iPhone down.

Kesäpäivän aurinko saa aluskasvillisuuden lehdet kimaltamaan kuin pienet lasinpalaset. Joskus yritin maalata ikkunastani näkyvää maisemaa, mutta olen jo aikaa sitten luovuttanut, sillä maalaus, kuva, on vain kalpea varjo siitä, mitä todella näen: lehtien heiluessa lempeässä tuulessa valo ei osu samaan lehteen kahta kertaa, vaan hyppii kohdasta toiseen kuin tulikärpänen. Jokainen lehti ja havu on erilainen. Ja niitä on satoja. Kesätuulessa lepattava männynkuori saa puun rungon näyttämään elävältä. Ja jos tämän kaiken osaisinkin siirtää kankaalle, mitä siitä valitsisin? Kaikkea ei saa mahtumaan, mutta mitään ei halua jättää pois.

Tuolla kesäisellä mäntykankaalla ei ole minkäänlaista käsitystä kultaisesta leikkauksesta tai asetelmasta, mutta se on silti niin merkillisen kiehtova. Ehkä juuri siksi, että sitä on mahdotonta vangita neliskulmaiselle alustalle liikkumattomaksi kuvaksi. Jos pystyttäisin ympärilleni kupolin ja maalaisin näyn sen sisäpinnoille, saattaisin päästä hieman lähemmäksi totuutta. Sekään ei kuitenkaan riittäisi, sillä tähän maisemaan liittyy paljon muutakin kuin kaunis kuva.

Maalaukseen ei voi tallettaa lintujen laulua ja puiden havinaa. Ei helteisen mäntykankaan ja kukkivan vanamon tuoksuja. Ei sitä yhtäkkistä riemua, kun nuori orava juoksee ihailijan editse noin metrin päästä. Mutta miksi pitäisikään?

Elämää ei voi tallettaa kuviin tai materiaan. Tahdomme usein kuvitella toisin, mutta todellisuudessa kaikki mitä teemme ja koemme on olemassa vain sen pienen hetken. Sen jälkeen se uppoaa ja sekoittuu muihin muistoihin muodostaen uuden kuvan. En sano että se olisi huono asia. Jostain syystä kuitenkin pelkäämme katoavaisuutta. Muistuttaako se meitä edessämme, ei niin pitkän matkan päässä, vääjäämättä odottavasta lopusta?

Haluamme niin epätoivoisesti säilöä ja säilyttää kaiken, että unohdamme hetken luonteen piilevän juuri katoavaisuudessa. Ensi kerralla kun näet tai koet jotain ihmeellistä, laske se luuri alas. Maalaus, valokuva, jopa video, ovat liian ohuita ja yksinkertaisia välineitä. Keskity näkemään, kuulemaan ja tuntemaan ennen kuin hetki menee ohitse. Se menee varmasti kuin tämä kesä, mutta ennen sitä sinulla on pieni hetki aikaa painaa se mieleesi niin hyvin kuin pystyt ja nauttia siitä.

Meidän mökki

Kun me löydettiin tää paikka, tää oli jo ihan raunioina. Me oltiin Sofian kanssa "keräämässä mustikoita" eli vaan harhailemassa metsässä ja kiipeilemässä puissa, kun Sofia hoksasi pusikossa jonkun vanhan rakennuksen. Mä luulen että tää on vanha rantasauna. En oo ihan varma kumman puolella tää on, meidän vai naapurin, mut ei sillä niin väliä. Kasvustosta ja hökkelin kunnosta päätellen kukaan ei nimittäin oo käynyt täällä sen jälkeen kun mutsi syntyi, ja siitä on pitkä aika. Kukaan paitsi mä ja Sofia.

Tästä tuli heti meidän mesta. Vaivihkaa me kannettiin tänne patjoja, nojatuolin rämiä, pöytä, astioita, jopa safkaa. Kattoa piti vähän korjailla sen jälkeen kun Sofia putosi sen läpi. Raahasin sen metsään ja lähdin hakemaan apua. Me väitettiin että se oli pudonnut puusta, koska me ei haluttu että kukaan saa tietää meidän mökistä. Sen jalka oli murtunut. Se piti kipsata eikä se päässyt käymään mökillä moneen viikkoon. Silloin mäkään en mennyt, me korjattiin se katto myöhemmin syksyllä.

Nykyään mä käyn täällä ilman Sofiaa. Mun on pakko, jonkun on pakko pitää tää paikka kunnossa. Mä haluan että meidän muisto säilyy täällä vaikka me ei käytäisikään täällä enää.

Sofian mutsi nimittäin sai kilarit kun se sai tietää meistä. Ensin se yritti vaan kieltää meitä näkemästä enää, mut eihän se mitään estänyt. Lopulta se päätti että ne muuttaa pois. Muistan kun Sofia viimeisen kerran tuli mökille itku kurkussa ja kertoi että auto oli pakattu ja että ne lähtis aamulla. Me maattiin mökin lattialla patjoilla koko yö ja vannottiin et oltais vielä joskus yhdessä.

Siitä on nyt kaksi viikkoa kun kuulin mitä oli tapahtunut. Joku helvetin runkkari oli kuullu mikä Sofia on. Se oli yrittäny “parantaa” sen. Ei Sofia oo ikinä kestänyt tommoista, sille oli jo ihan tarpeeksi paha että sen mutsi ei hyväksynyt sitä.

Sofian ruumis löytyi viikko sitten. Se oli ajelehtinut aika kauas siltä sillalta.

Sen mutsi soitti mulle eilen. Se ei ollut lähettänyt mulle kutsua hautajaisiin, mut eilen sille oli kuulemma tullut semmoinen olo et mun pitäis kuitenkin olla siellä. Ei sanonut miksi, mut ei sen tarviikaan. Kyllä mä tiedän.

Nyt mun pitää lähtee että ehdin junaan. Mulla on jo puku päällä ja kukat ostettuna, tulin vaan nopee käymään täällä ja hakemaan Sofian teemukin. Haluun et se saa sen mukaansa, mihin ikinä täältä meneekään. Siinä lukee meidän molempien nimet.

What is this?

Moi, olen Lotta ja tykkään tehdä monia, monia asioita, muun muassa kirjoittaa. Se on yksi asioista, joissa haluaisin kovasti myös kehittyä. Inspiroiduin ystäväni blogista 365x100, jossa hän on lupautunut kirjoittamaan lyhyen, vähintään 100 sanan tekstin joka päivä vuoden ajan. Kuulostaa hurjalta, mutta todellisuudessa parisataa sanaa päivässä on lyhyenläntä määrä verrattuna siihen, kuinka tehokkaasti se (mielestäni) auttaa kehittämään kirjallista ilmaisua ja mielikuvitusta. Tartun haasteeseen ja yritän samanmoista, tosin vähän eri säännöillä:

• Pyrin saamaan jokaiseen tekstiin vähintään 300 sanaa
• Tekstejä pyrin kirjoittamaan neljä viikossa, enemmän jos pää ja aika antaa myöten.
• Kokeiluni kestää nyt toistaiseksi vain puoli vuotta, eli tästä päivästä 21.7. lukien 21.1.2015 saakka

Here we go, saa lueskella ja kommentoida. Rakentava sisältö ja perustelut kommenteissa on pop, vaikka "Tosi jees :)" ja "Iha paska" ovat myös kyllä ihan valideja mielipiteitä.

Itse toivon tämä projektin kehittävän taitojani kirjoittajana ja tarinankertojana sekä auttavan toipumaan mielen sairaudesta.

Mikäli koet sisällön jollain tapaa ahdistavana tai loukkaavana, toivoisin että ottaisit minuun yhteyttä suoraan sähköpostiini (professional.propmaker [at] luukku.com) asian selvittämiseksi. Projektin tarkoitus ei tietenkään ole loukata, vahingoittaa tai satuttaa ketään, ja mikäli niin pääsee tapahtumaan, yritän korjata asian mahdollisimman hyvin ja pian, jos siihen minulle annetaan mahdollisuus.

Wish me luck!

~L

P.S. Ole hurja ja heitä haaste! Mistä haluaisit minun kirjoittavan?